Akustinen kitara

Akustinen kitara

Akustisia kitaroita on olemassa pääasiallisesti kahdentyyppisiä: nylon-kielisiä klassisia kitaroita, sekä teräskielisiä akustisia kitaroita. Jälkimmäisiä kutsutaan usein myös Folk- tai Western-kitaroiksi.

Sivustolta löydät mm. lyhyen historiikin akustisen kitaran synnystä, tietoa erilaisista kitaramalleista, kitaravalmistajista sekä linkkejä sointuihin ja tabulatuureihin.

Akustisen kitaran historia

Monet asiantuntijat kiistelevät edelleen kitaran alkuperästä. Yleisesti uskotaan kitarankaltaisten soitinten olleen olemassa jo useampia tuhansia vuosia. Hieroglyfeistä saadun tiedon mukaan mm. muinaisessa Egyptissä uskotaan olleen kitarankalataisia soittimia.

1500- ja 1600-luivuilla olevista kitarankaltaisista soittimista on jo todisteitakin; eri soitinmalleissa saattoi olla 4- tai 5 kieltä ja usein kielet olivat vielä nk. tuplattuja eli kitarassa oli vierekkäin 2 kieltä, jotka olivat viritetty samalle tai eri taajuudelle.

Yksi vanhimmista vielä olemassa olevista täysimittaisista kitaroista löytyy Lontoon Royal College of Music-kokoelmasta.

Nykymuotoinen klassinen kitara syntyy

Klassinen kitara on saanut nykymuotonsa vasta 1800-luvun aikana, jolloin suuresti vaikuttanut kitaravalmistaja, espanjalainen Antonio de Torres Jurado, siirtyi 5-kielisistä kitaroista 6-kielisten rakentamiseen. Joitain muita 6-kielisiä kitaroita oli valmistettu jo aiemmin, mutta ne olivat yleensä pienempiä kooltaan. De Torres kehitti mm. niin kutsutun "fan-strutting" valmistustyylin, jossa kitaran kanteen sisäpuolelle asennettiin puusta tehtyjä tukikappaleita vahvistamaan kitaran ääntä. Nimi puolestaan tulee siitä, että puut oli aseteltu "tuulettimen" muotoon.

Torresin kehittelemä kitaramalli levisi pian koko Espanjaan ja Eurooppaan ja klassisia kitaroita (usein puhutaan myös flamenco-kitaroista, erona kuitenkin että flamenco-kitarat ovat hieman kevyempiä ja niissä on jonkin verran "iskevämpi" saundi) alkoivat valmistaa myös useat muut. Kenties tunnetuin klassisen kitaran maailmankartalle tuonut artisti oli espanjalainen Andres Segovia, joka soitti instrumenttiaan 1900-luvun alkupuolelta lähtien konserteissa ja näin toi kitaran suuren yleisön keskuuteen.

Teräskielisen akustisen ensiaskeleet

1920- ja 1930-luvuilla alkoi teräskielisen akustisen kitaran nousu, kun Martin Company alkoi modifioida jo aikaisemmin valmistamiaan klassisen kitaran malleja. Ensimmäinen suurin muutos oli kitaroiden rakenteen vahvistaminen ja muokkaaminen niin, että soittimet kestivät paremmin teräskielien muodostamaa jännitettä. Myös kitaran kaulaa nostettiin kopasta ulospäin, jotta kielien soittaminen olisi helpompaa korkeiden nauhojen kohdalta. Yhtiö otti muutokset käyttöön kaikissa malleissaan 30-luvun taitteessa.

Dreadnought-kitara

Ehkäpä tunneituin yrityksen kitaramalleista on niin kutsuttu "Dreadnought"-malli, jota on myös lukuisat muut valmistajat ovat sittemmin kopioineet. Dreadnought-kitaroille on ominaista niiden leveä ja isohko kaikukoppa sekä voimakas alataajuuksien korostus.

 

Puoliakustiset blues ja jazz-sankareille

Samoihin aikoihin kun teräskieliset, tasakantiset, kitarat alkoivat kerätä suosiota soittajien keskuudessa syntyi myös nk. archtop eli kitaramalli, jossa kopan kansi oli hieman kaareva. Kaarevakantisten kitaroiden tunnetuimpia kehittäjiä alkuvaiheessa olivat muun muassa John D'Angelico, Epiphone, Gibson sekä Stromberg. Heidän kehittämänsä puoliakustiset kitarat saapuivat markkinoille 1930-luvulla ja niiden suosio jazz- sekä blues muusikoiden keskuudessa kasvoi nopeasti.

Akustiset kitarat tänä päivänä

Dreadnought-kitara

Reilun vuosisadan aikana akustinen kitara on saanut monia muotoja ja malleja. Markkinoilla on tänä päivänä huima määrä erilaisia instrumentteja, jotka kuitenkin pääosin näyttävät ulkoisen tarkastelijan silmään melko samankaltaisilta; eroavaisuudet ovatkin pääasiallisesti yksityiskohdissa ja saundissa. Klassiset "Landolat" ja dreadnought-tyyppiset teräskieliset kitarat ovat edelleen hyvin suosittuja ja yleisimpiä malleja, joskin Martin Companyn alunperin kehittämän Dreadnought-mallin rinnalle on tullut mm. Jumbo-mallit, joissa kaikukoppa on isompi ja näin toistaa ääntä voimakkaammin.

Dreadnought-kitara

Ehkä suurimpana viimeisten vuosikymmenten innovaationa voidaan mainita Ovation nimeä kantavat elektroakustiset kitarat: 1960-luvulla kiertäneiden, yhä suurempia areenoita täyttävien artistien ongelma oli kitaran vahvistaminen. Ulkoinen kitaran eteen asetettava mikrofoni ei ollut käytännöllinen, koska se sitoi muusikon paikoilleen. Tähän huutoon vastasi yritys nimeltä Ovation, jonka kehittämille ja valmistamille elektroakustisille kitaroille oli ominaista sisäiset mikrofonit, pienet ääniaukot kitaran kannessa sekä pyöreä takakansi. Ovationin kehittelemä, piezo-mikrofoneja hyödyntävä, äänen vahvistaminen antoi kitaralle "aidon tuntuisen" akustisen saundin, mikä siivitti yrityksen siihen asemaan, missä se tänä päivänä on.

Ovationin innovaation jälkeen on valmistettu myös monenlaisia muita elektroakustisia, jotka näyttävät samanlaisilta kuin "normaalit" akustiset kitarat. Kitaroiden kaikukopasta löytyy mikrofoni joka on kytketty kopassa olevaan plugiin joka taas voidaan yhdistää esimerkiksi vahvistimeen tai PA-laitteisiin.

Eri mallisia akustisia kitaroita voi selailla mm. suositussa Thomannin verkkokaupassa.